Utsjokiset ovat laittaneet uudet sivut. Minäpä tykkään. Tuonne voisi mennä vaikka maaliskuussa, ja kesällä, ja syksyllä ja talvella 
Sivut ovat ensimmäistä päivää pystyssä, varmaankin vielä kypsyvät ajan myötä. Hienoa 
Olisin tilannut uuden ahkion pohjalevyn, eli 0,75 mm paksua mustaa polyeteeniä, mutta kun mun hovitoimittajalla on vain:
polyeteenilevyä 1mm paksuisena ja luonnonvalkoisena = nätti väri, mutta onko liian paksua, ei kai?
maanrakennuskalvo, on mustaa polyeteeniä ja paksuus 0,5mm = ei niin nättiä ja onko liian ohutta?
Polystyreenilevyä löytyisi 0,75mm ja mustana = mitähän se on?
Ihminen muistaa itselleen tärkeitä asioita
On ihmisiä, jotka tietävät tasantarkkaan mistä nämä kuvat ovat. Olen itse tunnistanut joen väristä ja joen penkasta mikä joki on kyseessä, tunturimaisemasta noin 100 metrin tarkkaan arvannut mistä otettu ja mihin suuntaan. En ole edes mitenkään hyvä tässä. Me tunnistamme ja näemme itsellemme tärkeitä asioita. Ja se ilahduttaa.
Saa arvata ja tietää mistä. (tää on helppo)
Tää nyt kuulostaa joltain työhullujen AAlta, (onkohan se ATH), mutta avaudun silti.
Teen nykyisin työtä pääasiassa vain työajan puitteissa. Merkitsen työaikani ylös ja ylityöt otan suunnitelmallisesti pois vapaana. Teen hyvällä sykkeellä töitä. Välillä kaihertaa kun tiedän, että jos tekisin pari tuntia lisää, saisin paljon aikaan, mutta ei, se ei käy enää. (kyllä kuulostaa AAlta)
En mene kotiin, jos työt pyörivät päässä. Menen kahvilaan ja odottelen, että työt valuvat minusta ja mielestäni pois. Pyrin pitämään kodin palkkatyövapaana vyöhykkeenä.
En tee iltaisin työsähköposteja. Se on ollut vaikeinta. Se on vaatinut ihan hirveästi itsekuria ja tsemppiä. Kun työsähköpostini ruuhkautuu aion laittaa siihen auto-replyn “Nyt en ehdi lukemaan postejani, turha lähetellä uusia viestejä samasta asiasta. Vastaan kun ehdin.” (= paljon mielikuvaharjoituksen tulos, kun ystäväni kertoi erään ihmisen tehneen näin). Tämä saa aikaan sen, että mieleni on iltaisin levollinen, en mene työajatusten kanssa sänkyyn. Nukun tarpeeksi, herään levänneenä ja hyväntuulisena.
Tänään lähdin töistä kello neljä, satoi valtoimenaan lumiräntää. Tunsin taas olevani onnellinen. Kuljeskelin tuiskussa ja nauratti. => Ihminen pystyy muuttamaan käyttäytymistään, jos hän saa kunnon levon, pääsee tarkastelemaan tilannetta ulkoapäin ja hänellä on tarpeeksi motivaatiota ja tukea.
En usko, että olisin voinut tehdä tätä muutosta ilman vuorotteluvapaata. Enkä usko, että olisin nyt jotenkin turvassa. Onneksi en ole tässä yksin. Onneksi mun täytyy täyttää stressirapottini viikottain.
Tänä keväänä riittää lunta tunturissa – toisin oli vuosi sitten huhtikuussa
Tältä näytti kun kävelin töihin ennen klo 08. Ei se Timo haihatellutkaan, se on kevät! Olemme pelastuneet, kestimme tämänkin talven
Sen kunniaksi päivän runo:
Kuuletko elämän äänet
joen kohinassa
tuulen henkäyksessä
Valkeapää
Olen iloinen, että muistikirjan viidessadas postaus on tämä
Mielenkiintoista on katsella Ullan kuvia. Usein minun aatokseni karkaavat tunturimaisemiin kun kuuntelen hänen musiikkiaan. Itse jätän kuvaamatta rakenteita ja teitä, ikäänkuin ummistan silmäni niiltä. Ullaa ne eivät näytä haittaavaan. Ettei hän vaan olisi realisti 
Siellähän ne ovat, metsätähdet, tunturit, haavikot, kurjenkanervat, tunturipurot, katajat, porot, vasat.
Tykkään, niin tykkään tästä jatkuvasta lumisateesta. On kiva kävellä töihin lumipyryssä. On niin kaunista, lumi on ihanan pehmeää. Lumisadetta on niin kaunis katsella ja lumipyry tekee upeita muotoja. Mulla on lapsellinen haave saada herätä aamulla ja todeta, että talo on hautautunut lumeen. Joo, ihan niinkuin muumeissa ja jep, en omista autoa.
Keskisuomalaisessa (riippumaton paikallislehti) oli hyvin positiivinen arvostelu uudesta norjalaisesta kirjasta Saamelandia
http://www.otava.fi/kirjat/suomennettu/2012/fi_FI/saamelandia/
Täytynee hankkia kirja. Jos ei muuta niin toivottavasti saa edes nauraa. Haluaako joku muu lukea?
kaipaan <3
Ehkä siksi, että suuren osan päivää luin ja pohdin palautteita (tyyliin haluaisin keltaisemman auringon, haluaisin hailakkaamman auringon, haluaisin lämpimmän auringon, haluasin kylmemmän, en halua aurinkoa ollenkaan, aurinko puuttui kokonaan ja kuu oli sopiva) niin kotiintultuani olin herkkä antamaan palautetta kun älyttömyyden internet-maailmassa kohtasin. Kirjoitin omalla nimelläni (taas kerran) napakan, hieman tylyhkön, mukaystävällisen viestin vastaavalle toimittajalle. VOI VIRHE!! en puutumuksessani tajunnut, että se tällä kertaa meni ruotsinruotsalaiselle. Viisi minuuttia myöhemmin sain ah niin sydämellisen, pahoittelevan, sopivasti taustoja selittävän, niin minua ymmärtävän ja kuitenkin yhteiseen tulevaisuuteen positiivisesti katsovan ja kanssani maailmaa syleilevän sopivan pitkän ja henkilökohtaisen hyvin elegantin viestin. Tuskan hiki ja epämääräinen puna lehahti ylleni kun silmäilin teksiä – voi VIRHE!! Hyvä kun en kirjoittanut heti takaisin ja pyytänyt anteeksi, että anteeksi kun olen kulmikas mettäsuomalainen, en minä mitään tarkoittanut.
Suomalaiselle pitää antaa asiallinen tylyhkö palaute: joo luin, näin nämä asiat ovat, koska meidän firman strategiassa on asiakaspalvelulähtöisyys sana, vastaan sulle nyt, mutta älä kuule tänne enää kirjoittele, oot väärässä, me emme muuta linjaamme ja kiitos sanon tavan vuoksi. Heippa. Sellainen viesti jättää suomalaiselle hyvän ja selkeän oikeassaolemisen tunteen.
Edit. niin tietenkin se ruotsalaisen viesti sisälsi rakentavan ratkaisun valittamiseeni. – Hyi!
en ole saamelainen, enkä wanna-beee saamelainen, mutta itkeä tirautin kun näin tämän
Minun kyyneleeni eivät liity Saamenmaan pelastamiseen, vaan en haluaisi tapella kopiokoneen kanssa, en haluaisi asua kaupungissa, en haluaisi tehdä työtä konttorissa, en haluaisi papereita, puhelimia, vetää aamuisin päälle työvaatteita, en vedellä valokynällä työaamuina silmien alle.. vaikka työnantaja maksaa minulle palkkaa, mutta minä niiiin haluaisin takaisin tundralle.
Jotkut osaavat oikaista, minä en. Mutta osaan säästää ja viiden vuoden kuluttua voin ottaa uuden vapaan vuoden.
Minulla oli suuri onni tehdä erittäin tärkeitä hankintoja
kannan (okei, vetäisen ahkiolla) nämäkin aarteeni ylös tunturiin soppeeni, laitan edellisten tärkeiden hankitojen lomaan. Otan hyvän asennon, tarkastelen tunturimaisemaa varpaitteini välistä ja lähden vaikkapa Paulaharjun matkaan.
Tämä on toinen banaanilaatikollinen aarteita samalta, hienolta, paljon vaeltaneelta herrasmieheltä, joka on vähitellen luopunut aarteistaan. Kukahan saa ne aikanaan jälkeeni. Voi jos joku vielä niitä arvostaisi, eikä polttaisi saunan pesässä.
Meillä on pihajänis. (myöhemmin korjattu, meillä onkin rusakko!) Sillä on leveät polut pitkin pihaa mitä pitkin se liikkuu. Se mulkoilee isoilla silmillään jos satutaan kohdakkain, sen mielestä me olemme tunkeilijoita. Toisaalta kun olemme paljon poissa ja talvisin paljolti sisällä, niin kyllähän se on pihan valtias. Kovin rusehtava se on vielä. Iso ja kiiltäväturkkinen kyllä.
Mietin, että pitäiskö sitä alkaa ruokkimaan, mutta mistäpä tässä nyt haavanrunkoja saisi. Mietin tätä aikaa, meillä ei tässä yltäkylläisyydessä ole aikomustakaan laittaa sitä pataan, varmaan 50 vuotta sitten asiat olisivat aivan toisin.
Koko viikonloppu on poltettu tulta kaikissa tulipesissä, torjuttu pakkasta. Tulta on niin hyvä katsoa. Ja eikös oteta päivän Valkeapää:
Tuli
…tein tulen
mieltä lämmitin
ajatukset lennähtivät kipinöiden mukaan..
Valkeapää 1981
aatsan vaiteliaasta lapsesta
lintujen kanssa puhuu, porojen
kiviä paimentaa
tuulen kanssa sopottaa
(Valkeapää 1992)
Katselen kuviani Aatsalta, mietin sitä lasta, joka tuli lomalta koulusta Karesuvannosta ja kulki Pättikästä yöllä ylös Aatsalle 7-8 kilometriä, ehkä siellä silloin kulki polku.
Tässä on poronnahkainen kukkaro Giisasta, Utsjoelta
Tässä on poronnahkainen kukkaro Pajalasta, Ruotsista.
Utsjokinen kukkaro maksaa 4,90 ja tuo alempi ruotsalainen 32 euroa (ei molemmat vain toinen). Ruotsalainen luhka maksaa noin 300 euroa, suomalainen noin sata, paitsi pitää omata salapoliisitaitoja, että sellaisen netistä löytäisi. Ruotsalaisilla on tyylikkäät verkkokaupat ja uskoisin, että tuolla hinnoittelulla voi käsityöläinen elää. Toivottavasti suomalaisetkin käsityöläiset rohkaistuvat hinnoittelemaan niin, että elävät työllään.
Nämä villasukat maksoi Giisassa 17 euroa, tuntipalkka ei voi olla kova.
Ja kun niin mielelläni ostaisin suomalaista käsityötä!
Jos sukset on lähemmäs kolme metriä pitkät ja niissä ei ole teräskantteja, niin niillä jarruttaminen on ns haastavaa eli siis mahdotonta avotunturissa, missä tuuli on hangen kovaksi pieksänyt. Tässä filmissä on näytillä varmaankin vanha, mulle aiemmin tuntematon tekniikka. Se alkaa kohdasta 6.33 ja kestää noin 10 sekunttia, HUOM!! heikkohermoisten ei pidä kattoa ei ennen eikä jälkeen.
Onko joku kokeillut? Kuvittelisin, että ottais sauvat irti käsilenkeistä ja jarruttelisi tuosta suksien välistä, niin saattais toimia. – Aiemmin oon jarrutellut vain suuntaamalla suksia ylöspäin.
Näimme Kaamoksen kuvissa filmin karasjokelaisesta Sammol Nystadista, joka pitäytyy rahan käytöstä vuoden ajaksi ja matkustaa samaan aikaan Gibraltarilta Karasjoelle, Pohjois-Norjaan. “Hän halusi selvittää, voiko rahaton matkustaa halki rahalla pyörivän maailman.”
Yön pimeydessä spekuloimme peittojemme alla, mikä siinä touhussa vaivasi. Tulimme siihen tulokseen, että hän korosti kovasti homman vaikeutta. Hän oli myös luonut itselleen säännön, että missään ei saisi olla pidempää kuin kaksi yötä eli kolme päivää. Eli hän oli lähes jatkuvasti työnhakija (ruokapalkkaa vailla). Hän liftasi, jos olisi kävellyt olisi ollut onnellisempi, vähemmän turhautunut. (Hän on tummatukkainen, ruskeasilmäinen isokokoinen miespuolinen = hankala saada liftiä). – Ite asiassahan ei olisi mitään vikaa, mutta hän ei sen lyhyen pläjäyksen mukaan lähtenyt sinne nautiskelemaan. Aikamoista ajanhukkaa meidän näkökulmasta.
-
Jouni on hankkinut Somaspulkan, joka vaikuttaa hyvältä huolellisen ihmisen ahkiolta. Itelle tuollainen ei käy, kun joskus vaan on pakko vetää ahkiota kivillä ja tai soralla ja tuon pohjaa ei voi vaihtaa. Enkä tiedä miten tuon korjaisi, (jos se on lasikuitua) jos sen päräyttäisi puuhun, kiveen tai toiseen ahkioon. Siis olen onnistunut kaikissa edellämainituissa taidoissa.
-
Selkä on vähän huonossa hapessa. Sillä, että istuu muutaman tunnin paikallaan parikymmenasteisessa pakkasessa tai demonstroi kulkutustanssia ystävilleen keskellä yötä tai istuu tuntikausia paikallaan katsellen filmejä, ei ole tietenkään mitään asian kanssa tekemistä. Selkäni ei vaan ollut tottunut työhön = istutaan päiväkaupalla paikallaan.
Yritin aamulla ite saada nikamia paikalleen, mutta se onnistui ihan yhtä hyvin kuin siltä pikkuruiselta fysioterapeutilta, joka aikansa ähelsi ja sitten käski minun mennä oikealle fysioterapeutille. Nielin ihan kaikki kommenttini. Pikkasen pelotti, kun hän yritti murjoa rankaani ja tuntui siltä, että neitin tekniikka petti – niin, että yrittääkö voimalla kun järki ei riitä. Käski olla jännittämättä kaularankaa ja minä vaan mietin, että jospa pystyisin fuskaamaan ihmeparantumista ja pakenisin nopeasti.
Olipa muuten merkillistä, että tapasin hihittelevän lääkärin ennen tätä fysioterapeuttia. Joko häneen tarttui minun aurastani viikonlopun hihittelypölyä tai sitten on olemassa oikeasti hilpeitä lääkäreitä. Tai sitten hän vaan riemastui, kun kysyi missä se selkä meni. Kuiskasin, että nostin kaapin alahyllyltä pikkuhousuni. Hän kuiskasi, että kirjoittaako sen epikriisiin. Vastasin, että voisiko sen muotoilla erittäin kevyeksi ja pinta-alaltaan pieneksi kankaaksi.
Mutta tilannehan on vallan loistava! Tämä selkähommeli tuli nyt eikä hiihtovaelluksen aikaan, ehdin loistavasti parantua ennen sitä. Ja huomenna ei tarvitse matkustaa isolle kirkolle.
Matkamuodista on valmistunut osa kaksi, käykäähän ihailemassa.
Sajos eli Suomen saamelaisten hallinnon ja kulttuurin keskus on valmistunut Inariin. Se on hyvin komia monelta kohalta, mutta on siinä paljon hauskoja yksityiskohtia, esim naisten vessassa on todella iso ikkuna, josta näkyy nelostieltä suoraan sisälle. Luova ratkaisu. Kuinkahan monta kertaa kävin siellä (selvin päin!) enkä huomannut ikkunaa ennen kuin Marita sanoi, että kato. Tuolta voi kylä ja kulkijat kattoa kun naiset laittaa itteään. Tässä on ikäänkuin viety tää ilmiö naiset käy yhdessä vessassa vielä pidemmälle.
Mitä ei ole viety pidemmälle on auditorioiden penkit. Olin odottanut jotain divaanityyppistä ratkaisua, tyyliin makoilemme taljoilla kuten kulttuuriimme perinteisesti kuuluu, mutta ei. Selkäni taas ei kestä tätä istumista. Vapaan jälkeen on pitänyt taas oppia istumaan töissä ja nyt vielä sitten täällä. Ei ihmisen kroppaa ole tarkoitettu istumiseen.
Toivon, että Sajoksen monet tilat ovat vielä viimeistelyä vailla. Moni tila kaipaa pistettä i’n päälle, vaikka sitä taideteosta. Mutta pidän monista kohdista ja mikä sen mahtavampaa maisemaa kuin Juutua. Ja sisääntulo on hieno.
Mutta olipa mukava eilen kuunnella Uldan eli Ulla Pirttijärven, Hildan ja bändin konserttia kunnon tilassa ja päästä nauttimaan musiikista. Kuppiloissa musiikki on aina taistellut pulinan kanssa ja harvoin voittanut.
Ei nyt on mentävä filmeille. On ollut paljon hyvää ja lisää taitaa tulla.
No piti lukemani Kulkusmekkotanssin voima, mutta luin tietenkin Kulkutusmekkotanssin voima.
Millainen on Kulkutusmekko? Riippuuko siinä lohia vai verkkoja vai molempia. Onko siinä levää, onko siinä polkupyöriä?
Ainakin tämä jaksaa sisaria kikatuttaa
Mauri Anteron hengenheimolainen..
olla
ja unohtaa
että on
Valkeapää 1992
se ihan täyspäisen hommaa istua pakkasessa ja katella filmejä?
Mutta jos teillä on mahdollisuus nähdä Nils Gaupin Tiennäyttäjä, niin kattokaa, mutta turha on valittaa mulle jos liikutti.
Täyspäisen hommaa on lukea Leena Valkeapään kirjaa Luonnossa:
“Ajattele, yhtäkkiä elämä onkin kukka.
Eräs pieni kukka järven rannalla.”
Kiitämme: Lentokenttäkuljetuksen sopimushintaa Ivalon kentältä Inariin. Kultahipun Koskihotellin huoneista.
Sajoksen joustavaa ja herkullista lounasta ja palvelua.
Enempää ei olla ehditty..
Sain viimein aikaiseksi ostaa huopatossut, kun en nyt sentään Rokilla viittinyt tällä kertaa Kaamoksen kuviin matkustaa. Revontuliteatterissa parinkymmenenasteen pakkasessa tarvii pitää jalat lämpiminä. Kun Rokilla kävelyssä on todellakin painoarvoa, niin nyt huopatossuissa tuntuu niin kevyeltä, että ihan kun olisi kengät jääneet kokonaan matkasta ja villasukissa hiihtelisin. Hyvä olo jaloissa, ei hiosta eikä palella. Ihan sama tunne kuin karvakenkien eli nutukkaiden kanssa. Perinteissä on voimaa, huopatossut ovat ylivoimaiset pakkaskelin kengät, unohtakaamme siis nykyajan hömpötys ja ulkolaiset kalliit lampaannahkaviritelmät
Punaiset ne tietenkin ovat, ja kuvakin löytyy täältä.
Tänään kopiokone ryppyili vastaan, rypytti sisäänsä papereita ja muutenkin oli hankala. Mä huomasin puhuvani ääneen ajatuksiani koneelle ja sitä selittelin, kun työkaveri tuli siihen samalle koneelle, sanoin, että mulla tää omantoiminnanohjaus lipsahtaa neli-viisvuotiaan tasolle aina välillä, sisäinen puhe pulpahtaa puheeksi: “Nyt tää kopiois ilman, että joutuu kaivamaan ryppyynmenneen paperin koneen uumenista..” Ja siihen hän työkaveri totesi, että ääneenpuhuminen vähentää ahdistuneisuutta. Bingo! So true! Nyt sen vasta tajusin. Jopa itelle ääneen puhuminen helpottaa.- Ääneen pitää asiat höpöttää, vaikenemisesta ei ole mitään etua.
Kun lähdin marraskuun lopussa pois Pohjoisesta oli pakko lähteä suksella, koska hanki upotti niin paljon, että etenemisestä ei olisi tullut yhtään mittään pimeässä kipakassa pakkasesssa aamuyöllä. Hiihtelin kohti hiekkatietä, tuttuja maisemia, tuttu tienoo, tosin lähes umpipimeässä kompassisuunnalla. Sitten taas tuntui oudolta ja kas, olinkin huomaamatta jo hiihtänyt tien yli, pari metrin syvää ojaakin olin ylittänyt, ne olivat täyteen pyrytettyjä.
Siinä sitten seisoin syvän Tenon jokiuoman penkalla korkealla parissa sadassa metrissä. Tai jokilaaksoksiko sitä kutsuisi. Siitähän ei varovainen keski-ikäinen laske ainakaan pimeässä alas. Mietin, mihin ihmeeseen pukkaisin sukset?! Totesin, että en ikinä löytäisi niitä, jos navakka tunturituuli pääsisi niitä riepottamaan. Siis sukset kainaloon ja tiepohjaa kahlaamaan alaspäin. Poroaidalla hetken mietin, että köyttäisinkö sukset aitaan kiinni, mutta sitten ajattelin, että ne turhaan olisivat siinä ikäänkuin tarjolla.
Samainen poroaita ja kohta vuotta aiemmin, mutta valoisassa
Tien laidassa sijoitin sukset sellaiseen tiheään koivupuskaan, jossa on muutama koivunranka parinkymmenen metrin päähän tiestä ja otin eräsiteistä takavaijerit pois. On ollut jo pitkään vähän sellainen olo, että ne sukset on heitteillä. Pitäisi ikäänkuin käydä laittamassa ne paremmin.
Maaritin vihjaama suklaakakku on vaarallista. Se asettuu kuin kirves päähän ja vie ajattelun, se jysähtää mahaan kun sementti ja halvaannuttaa, sen sokeri juoksee pitkin hermosäikeitä ja nostaa ihokarvat pystyyn ja aiheuttaisi vipinää, jos vatsa ei olisi jysähtänyt. Se ON sikahyvää, mutta lamaannuttavaa. Taikina on jumalallista! Laitoin tosin vähemmän sokeria ja suurimman osan siitä raakasokeria.
En vienyt sitä työkavereille, koska
- tällä viikolla pitäisi saada aikaiseksi yhtä sun toista.
- en ole ikinä leiponut mitään töihin, luulisivat vielä, että aion myrkyttää, mielistellä, lahjoa, lihottaa, tai jotain muuta epätervettä. Tapojen muuttaminen aiheuttaisi epävakautta. Kun aloitin vuorotteluvapaan vein jotain kauppahyvää töihin, ravistelin vähän rasiaa, että se näyttäisi itsetehdyltä, mutta eihän niitä huijata. Työkaverilta sain mäkkäristä hampurilaisen ilman pihviä. Söin liikutuksesta tutisten.
Suklaakakku on pakkasessa, odottaa aikaa, että joku tulisi kylään. Poissa silmistä – poissa mielestä.
Pitäisi oikeasti tilata se uusi ahkionpohja Etolasta, kohta on tosi kiire! Mutta mä vaan kysyn, että milloin. Niin, sehän ei ole enää Etola vaan Etra Oy, avoinna arkisin 8-16, lauantaisin suljettu. Ne jotka leikkaa pohjia lähtee pois jo 15.30. Ei hitsi, turhaa kitisin, niillähän on sähköpostiosoitteet, mä saan uuden ahkionpohjan ajoissa, pitäisiköhän ostaa kaksi! (Joo, en tiedä vielä minne olen menossa hiihtelemään ja milloin)
Niin, kauan sitten, taisi olla vuosi 1984 ja pohjois-espanja. Silloin ei ollut näitä moottoriteitä, joilla nykyään pääsee siellä näppärästi eteenpäin, silloin rekat kulkivat kylien läpi. Äänitorvet soivat öissä, kun kuulosteltiin, olisiko nyt vuoro ajaa pitkin kylänraittia kapeiden kujien läpi. – Jäin pois kyydistä pienessä vuoristokylässä, jonka majatalossa söin pari markan täydellisen päivällisen. Yöksi kiipesin mäkeä ylös pellolle puiden väliin.
Aamulla heräsin taas sinä hetkenä kun kaste kastelee kaiken, sininen ylikuuma makuupussini kastui päältä, vaikka olin potkinut sen kauas jalkoihin. Istuin 10 millin solumuovin päällä ja haukoin henkeä. Sininen taivas, valkohuippuiset vuoret, uskomaton avaruus ja joitain kyliä alhaalla laaksossa.
Reppu oli täynnä (ilmais)ruokaa, joten rohkeasti kiipesin päivän ylöspäin, läpi lehmäniittyjen, läpi lammasniittyjen, yhä ylöspäin. Hengittelin ja katselin ah niin erilaista maisemaa kun meillä etelä-pohjanmaalla. Erosi se myös siitä kesien pohjois-karjalaisesta mummin maailmasta.
Yö tuli yllättäen, vaikka en ollutkaan päässyt vielä ylös lumelle, huipulle. Poikkeuksellisesti käytinkin makuupussia niinkuin sitä perinteisesti käytetään, pussi suljetaan vetoketujulla ja ollaan siinä sisällä – oli viileää. Aamulla en herännytkään siihen kosteuteen, vaan heräsin siihen, että aurinko paahtoi naamaan. Yritin nousta ylös, mutta kas pää ei noussutkaan. Hiukset olivat jäätyneet kiinni maahan. Siinä sitten kai ensimmäistä, mutten viimeistä kertaa sulatin kämmenien lämmöllä hiuksia irti maasta.
(tää oli niinku Maaritille, meni pyytämään tarinaa)
Helppo ja herkullinen, niillä sanoilla minut houkuteltiin tähän herkkuansaan, jonka viritän sitten teillekin:
200 grammaa vehnäjauhoja
200 grammaa mantelirouhetta
3 1 / 3 dl sokeria (ohje sanoi hienoa sokeria, mutta käytin ruskeaa ruokokidesokeria)
½ tl leivinjauhetta
2 munaa
200 grammaa voita
Sekoita keskenään jauhot, sokeri, leivinjauhe ja mantelit. Vatkaa munat kevyesti ja sekoita voihin. Lisää jauhoseos ja sekoita varovasti tasaiseksi.Voitele vuoka ja ripottele siihen kookoshiutaleita. Paista keskellä uunia noin 40 minuuttia 180 asteessa.
Lopputulos houkuttelee minua jatkuvasti keittiöön tuoksullaan ja maullaan, on vähän keskeltä karkkimainen voin, sokerin ja mantelin liitollaan ja silti kuivakakkumainen. Pahus.
Luulisin, että tuo maistuisi ihan hyväksytyltä hiihtovaelluksella ahkion päällä istuessa teen kanssa. Luulen, että maistuisi, vaikka ei aurinko paistaiskaan tai hanki ei kantaiskaan.
Se on terveellistä, koska siinä on mantelia. On. *en räpyttele ripsiäni – en*. Ihan sama onko terveellistä vai ei, se on hyvää!
nonymääymmärrän
miks pohjoisessa joskus tapaa kireitä naisia. – Tiedän yhdenkin hanhenmetsästäjän vaimon. Hän tosin ei ole kireä
Onneks tuntemieni vaeltajien kumppanitkaan ei ole kovin kireitä , mutta vaellukset on niin lyhyitä kalastuskausiin verrattuna, niin lyhyitä kun hyttysen nenä.
Kattelin kuvia menneeltä vuodelta ja näin kuvan itsestäni istumassa terassilla. Olimme kävelleet La Gomeralla pitkän päivän aamuvarhaisesta saakka. Olimme retken aikana muutaman kerran päätelleet = eli kulkeneet harhaan ja kiivenneet hmm haastavaan paikkaan ja todenneet, että ei näin ja laskeutuneet varovasti alas. No mutta, olimme siinä tilassa, että vesi oli loppunut pari tuntia sitten, naama oli tulikuuma auringosta ja kuivuneesta hiestä ja allamme näimme ihan pienen kylän = nestettä. Tunsin suussani kylmän oluen ihanan maun! Kipitimme siis sinne ja löysimme kylän ensimmäisen ravinnontarjoilupaikan ja lähes carygrandin tavoin lysähdimme sinne ja hihkaisin mukamaspaikallisella “dos dorada porfavor” eli kaksi olutta!
Ja sitten se äärimmäisen henkeistynyt hippinainen lausui, että me emme myy alkoholia, me emme usko tajuntamme sumentamiseen alkoholilla emmekä muillakaan aineilla, me haluamme olla kosketuksissa äiti-maahan. Siis periaatteessa, joo, siis jossain periaatteessa, olen aivan samaa mieltä ja se papaijamehu oli tosi hyvää, mutta silti, silti se olut olisi ollut ihan yes.
Joku mielenhäiriö on ehkä, mutta olen täynnä iloa ja energiaa. Punttia, lunta ja yhteistä mietiskelyä pitää kiittää – ja töissä on varmaan honeymoon meneillään, yhä rentoa tekemisen iloa ja paljon ihania halailevia ihmisiä.
Mutta, olen varautunut tiukoin tavoittein pitää olo hyvänä ja olemme ystäväni kanssa laatineet omat stressimittarit tilanteen tarkkailemiseksi. Itseasiassa idea on aikas hyvä, paha stressi pitää saada kiinni jo ihan alussa. Jokainen meistä reagoi kiireeseen omalla tavallaan, tunnistatko sinä omat eka reaktiosi, mistä kivoista asioista luovut?
Asiasta toiseen kivaan asiaan, eli hiihtoon: Miranolillako ne hilseilleet eräsuksien laidat maalataan?
Elämä on aikas mukavaa aikaa.
kommentteja