You are currently browsing the tag archive for the ‘kieriskelyä’ tag.
Katselen suttukuvia villivuohista. Miksi ihmeessä innostuimme niistä niin, että otimme kuvia, vaikka tiesimme, että suttua tulee. Oliko ne Ibexit sitä jännää luontoa jota olimme menneet etsimään ja siksi hikoilimme auringon paahteessa tai no havupuiden katveessa kivisellä vuorenrinteellä rosmariinien ja piikkikasvien seassa.
Kaksi kuukautta ja 11 päivää jäljellä tätä minun itsekästä elämääni. Olen rouskuttanut vapauden omenaa ja juopunut tästä onnesta. Paitsi on jo alkanut ahistaa. Voi elämän realiteetit! Kuinka ihminen palautetaan vapaudesta takaisin työn ikeen. Vähän on samanlainen tunne kun menin ekaluokalle, villistä pennusta muokattiin oppilas, tai ainakin yritettiin.
Jos maistaisin vain ihan vähän. Tuskin se nyt niin myrkyllistä olisi. Tai suunpolttavan pahaa. Onko ihminen sitten aikuinen, kun se ei enää edes salaa maista? Vai jotkut vain oppivat nopeammin kuin toiset.
kun olin hiihtovaelluksella tapasin pari kaveria, jotka olivat koiravaljakoilla liikkeellä. Me satuimme kohtaamaan juuri silloin kun hangesta petti aivan totaalisesti kanto, ei vaan pystynyt etenemään paksussa lumessa, sukset meni ihan pohjia eli siis varpuja myöten siinä lämmössä. Tunsin ensin suurta harmitusta, pakoon en päässyt, mutta pian huomasin, että nämähän olivat oikein mukavia ja kivoja tyyppejä.
Illan tullen kun olimme vaeltaneet kaikki erämaat läpi ja muutkin tärkeimmät puheenaiheet oli hoidettu, kävi ilmi, että olen vuorotteluvapaalla. Toinen kavereista sanoi, että “aika rohkeaa, nythän ne siellä töissä huomaavat, että he pärjää loistavasti ilman sinua ja sinulla ei olekaan mitään erityisosaamista”. Ensin se tieto järkytti, näin miten työpaikkani livahti altani ja jäin ilmaan roikkumaan. Sitten se tieto tuntui äärimäisen vapauttavalta, pääsinkin lentoon.
Niin, viime yönä siis ajattelin, että koska kaveri hoiti kaikenlaisia riippuvuussairauksia (alkoholi, pelit…) niin olikohan sillä ollut niin suurta pelisilmää, että se näki työhulluuteni ja laski minut hyväntahtoisesti irti. Ei voi tietää.
Ystävällinen työkaveri kirjoitti juuripa näin: “Toivottavasti sua jo hirviästi ahistaa töihin paluu! Oishan se nimittäin jo korkee aika!?? 
” ARGH!! Miten tämä pääni kytketään pois päältä!! Voi Nevada, ole mulle armelias ja auta irti. Lokakuu on pitkä kuukausi, sitten kokonainen marraskuu ja sitten joulukuu. TOSI pitkä aika!
Koomaa. Ja yritän parannella itteäni kuvilla Lofooteilta. -> sinne ensi vuonna.
Neljä työpäivää jäljellä. Se on niin vähän ja niin paljon tekemättä.
Ilokseni viikolla havaitsin, että keväällä olin tehnyt raportoinnin, jossa hiihtovaellushumalan jälkikrapuloissa mulla oli mennyt ihan totaalisesti puurot ja vellit sekaisin. Oliko kukaan huomannut tätä virhettä, jonka lukutaitoinen peruskoululainen olisi pystynyt havaitsemaan? – Ei! – toki työlläni on merkitystä 
Pitäisi lahjoittaa pois noin parisataa kirjaa, jotka lojuvat pöydillä ja tasoilla ja tungettuna kirjahyllyn kakkosriviin sen sijaan, että hankkisi taas uuden kirjahyllyn.
Pitäisi osata valita värejä lattiaan ja seinään. Alkuviikosta olin tekemässä lattiasta sinisen järven, tänään siitä voisi tulla jadenvihreä. Mitähän tapahtuu huomenna.
Maanantaina oli ihana purkaa vanhaa lankkulattiaa. Helppoa, selkeää ja yksinkertaista. Homma toimi. Nyt pitäisi ruuvailla uudet lankut, siinä pitää olla tarkkana – jäk!
Pitää varmaan syrjäyttää itsensä, jos tämä kooma-pitäisi-kökköys jatkuu.
Riittääköhän tiistai-illan humala riitiksi maailmasta toiseen?
jos en kohta pääse tunturiin, niin menee hermo.
Valvon öisin, ajattelen. Välillä luen Supernaiivia. Kohta tarvitsen hakan – jos en pääse tunturiin.
Viime yönä nukuin, tänään paistaa aurinko.
Jos viikonpäästä hyvin aikaisin perjantaiaamuna lähtisin bussilla, olen yöllä tiellä Tenon varessa. Pimeässä nousen tunturiin. Kokonaisen lauantaipäivän ja sunnuntaipäivän saan olla siellä. Hyvin aikaisin maanantaiaamuna laskeudun bussille ja olen kotona maanantai-iltana.
Se on järjetöntä, mutta taitaa olla välttämätöntä.
Vuorotteluvapaan ja töiden turhan liikehdinnan vuoksi en tiedä seuraavan retken lähtöpäivää. Se ei ole ihan hyvä tila tällaiselle “on minulla jotain mitä odottaa” -ihmiselle. Onhan minulla todella jotain mitä odottaa eli se vv, mutta onko se vuodenvaihde vai joulukuun alku vai mikä kun se alkaa.
Yleensä tuo retkelle lähtemisen päivämäärä toimii karkkina. Kyllä sie jaksat ihan mitä vaan, ei tässä ole enää kuin viisi kuukautta jäljellä. OK, viisi kuukautta on liioittelua, ei ole tainnut olla niin montaa kuukautta retkien välillä aikoihin.
Pitäis olla iloinen pienistä iloista, kohtaamisista, ja olenkin. Tänään oltiin Maaritin kanssa kahvilla, se oli päivä keidas. Sain iloa, mintut ja niiden tuoksut. Ja Maritan kanssa ollaan pe-la Savonlinnan kansainvälisillä luontoelokuvafestivaaleilla. Oon vaan tainnut kasvattaa itsestäni erämaariippuvaisen. Pöh!
Päähäni ei tällä hetkellä mahdu juuri muuta kuin sana vuorotteluvapaavuosi. Se on minulle kuin ?, eli jotain mahdottoman suurta ja upeaa, jota ei tahdo edes saada sanotuksi. Taloudellisesti se on mahdollista, mieskin on antanut luvan ja henkisen tuen, poikani antaisi ehdottomasti luvan, noh taisi antaa jo viisi vuotta sitten. Tosin häneltä en ole kysynyt vielä, varmaan pitäisi. Kaikki ystävät ja kaverit ovat olleet tähän mennessä sitä mieltä että tottakai.
Noh, mitä ihmettä minä tässä sitten vielä vatuloin?
Köyhyys? Kyllä sitä vähän mietin. Toisaalta tiedän, että onnellisuus ja raha eivät korreloi elämässäni positiivisesti, eli itse raha ei ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi tähän mennessä elämääni. Kyllä minä vuorotteluvapaakorvauksella selviän. Ja olen ollut aika onnellinen ja tosi köyhä elämäni monessa vaiheessa. Mutta ei voi väittää, etteikö työnantajani minulle lähettämä rahallinen korvaus ilahduttaisi minua kuukausittain.
Tietyt velvollisuudet ja projektit töissä? Työkaverini Mirja, (ihana ihminen) sanoi että niitä tulee aina uusia.
Muu? En tiedä. Tuntuisi mahdottoman upean hillittömän hienolta, voiko sellaista saada oikeasti? Tuleeko minusta sen vuoden jälkeen enää koskaan ikinä työkelpoista?
Jos aloitan joulukuussa, niin keritään töissä hoitamaan kaikki asiat rauhassa kuntoon. Jos toukokuussa, niin ehdin säästämään rahaa jotain varten, niin mitä?
Mies kyseli tänään, että mitä minä aion tehdä vuorottteluvapaalla. Se tuntui jotenkin oudolta, mutta ei minulla ole mitään eritystä:
- voisi tehdä pidemmän talvivaelluksen (kuukausi olisi kiva)
- voisi tehdä remppaa
- voisi hengailla Mikon ja Lauran kanssa (3,5v ja 1,5v kummilapset) ja tietty Lissun kanssa (sisko)
- voisi hengailla Jussin kanssa (6v kummilapsi)
- voisi hengailla pojan kanssa, jos tehtäisiin joku yhteinen juttu (siihen pitäis varata rahaa)
- voisi hengailla äidin ja isän kanssa
- voisi tehdä normi kesävaelluksen (kuukausi olisi kiva)
- voisi käydä Lofooteilla, kävellä siellä ympäriinsä
- kai pitäisi ajatella, että menisi rahtilaivalla Uuteen-Seelantiin, ja vaeltelisi ja hengailisi siellä, mutta ei oikeasti oikein tunnu siltä eikä ole kauheaa innostusta edes lähteä junalla siperiaan. Hmm. Outoa.
Osa näistä miehen kanssa, osa yksin, osa ystävien kanssa.
Miksi kirjoitin tämän on siksi, että teen tästä näin todempaa, ei vain sisäistä haavetta. Ehkäpä ensi viikolla puhun tästä pomoni kanssa.
Ja miksi uskallan tämän nyt postata on siksi, että Maarit juuri kirjoitti tuonne erääseen ketjuun “Asiat tuppaavat olemaan selvempiä, kuin ihmispolon mieli.” Tulkitsen tämän rohkaisevan itseäni tämän vatuloinnin keskellä.
kommentteja