You are currently browsing the tag archive for the ‘kitinää’ tag.
Katselen suttukuvia villivuohista. Miksi ihmeessä innostuimme niistä niin, että otimme kuvia, vaikka tiesimme, että suttua tulee. Oliko ne Ibexit sitä jännää luontoa jota olimme menneet etsimään ja siksi hikoilimme auringon paahteessa tai no havupuiden katveessa kivisellä vuorenrinteellä rosmariinien ja piikkikasvien seassa.
Kaksi kuukautta ja 11 päivää jäljellä tätä minun itsekästä elämääni. Olen rouskuttanut vapauden omenaa ja juopunut tästä onnesta. Paitsi on jo alkanut ahistaa. Voi elämän realiteetit! Kuinka ihminen palautetaan vapaudesta takaisin työn ikeen. Vähän on samanlainen tunne kun menin ekaluokalle, villistä pennusta muokattiin oppilas, tai ainakin yritettiin.
Jos maistaisin vain ihan vähän. Tuskin se nyt niin myrkyllistä olisi. Tai suunpolttavan pahaa. Onko ihminen sitten aikuinen, kun se ei enää edes salaa maista? Vai jotkut vain oppivat nopeammin kuin toiset.
kun olin hiihtovaelluksella tapasin pari kaveria, jotka olivat koiravaljakoilla liikkeellä. Me satuimme kohtaamaan juuri silloin kun hangesta petti aivan totaalisesti kanto, ei vaan pystynyt etenemään paksussa lumessa, sukset meni ihan pohjia eli siis varpuja myöten siinä lämmössä. Tunsin ensin suurta harmitusta, pakoon en päässyt, mutta pian huomasin, että nämähän olivat oikein mukavia ja kivoja tyyppejä.
Illan tullen kun olimme vaeltaneet kaikki erämaat läpi ja muutkin tärkeimmät puheenaiheet oli hoidettu, kävi ilmi, että olen vuorotteluvapaalla. Toinen kavereista sanoi, että “aika rohkeaa, nythän ne siellä töissä huomaavat, että he pärjää loistavasti ilman sinua ja sinulla ei olekaan mitään erityisosaamista”. Ensin se tieto järkytti, näin miten työpaikkani livahti altani ja jäin ilmaan roikkumaan. Sitten se tieto tuntui äärimäisen vapauttavalta, pääsinkin lentoon.
Niin, viime yönä siis ajattelin, että koska kaveri hoiti kaikenlaisia riippuvuussairauksia (alkoholi, pelit…) niin olikohan sillä ollut niin suurta pelisilmää, että se näki työhulluuteni ja laski minut hyväntahtoisesti irti. Ei voi tietää.
Ystävällinen työkaveri kirjoitti juuripa näin: “Toivottavasti sua jo hirviästi ahistaa töihin paluu! Oishan se nimittäin jo korkee aika!?? 
” ARGH!! Miten tämä pääni kytketään pois päältä!! Voi Nevada, ole mulle armelias ja auta irti. Lokakuu on pitkä kuukausi, sitten kokonainen marraskuu ja sitten joulukuu. TOSI pitkä aika!
Tämänpäiväinen markettikäynti toi retkiruokaan kolme uutta luomupuuroa eli Myllärin Luomu Vadelmakaurapuuron, Luomu Puolukkakaurapuuron ja Luomu Tyrnikaurapuuron. Nyt on sitten pohdinnan alla, että maistanko ennen retkeä, vai lähdenkö reippain mielin posiitiivisella mielellä mettään ja siellä sitten kohtaan todellisuuden.
Elovenan Luomu mustikka-wanhanajan vanilja pikapuuroa onneksi maistoin ennen reissua. Ei osunut minun makuhermoihin. Dr Oetkerin pikapuurot on taas aivan liian makeita.
Paras puuro on minusta tähän asti ollut Elovenan täysjyväruis puolukkapuuro, josta onneksi tuli vakituote, aluksi se oli ns kausituote. Se puuro ei vaikuta liisteriltä eikä sokerimössöltä. Mutta joku raja siinä on paljonko sitäkään pystyy syömään.
On se vaan helpompaa niillä joille on ihan sama mitä ne syö. Tai jaa, jos ensimmäisenä päivänä söisi aamiaiseksi jugurttia ja hedelmiä, sitten toisena paistettua leipäjuustoa ja lakkahilloa, kolmantena juusto-omeletin, neljäntenä banaanipannukakkuja ja kermavaahtoa, viidentenä herkkuvoileipiä ja kuudentena puuroa …
On siis se aika, että pitäisi saada kasaan kesävaelluksen ruoat. Ja tässä nyt kitisen aamiaisesta. Oijoi.
kommentteja